Iik, lapsenlapset laatikossa!

Teksti: | Julkaistu 17.10.2014

Hyvät naiset ja herrat! Äitini pahastui, kun pyöräblogia ei ole päivitetty aikapäiviin. Oli syytäkin! Hoemme avemarioita ja päästämme ääneen erään hämeenlinnalaisen nonnan, jonka laatikkopyöräkolumni sisältää viimeisessä kappaleessaan hirvittävän virheoletuksen. Oletamme, että korjaatte sen hetimiten! Tell it like it is!

Take it away, nonna:

 

lapset

 

Päivänä eräänä kuulin, että tyttäreni perheeseen on hankittu laatikkopyörä. Siis mikä? Sellainen laite, jolla aletaan liikkua: aikuinen ja kaksi lasta. Siis lapsenlapseni laitetaan laatikkoon ja menoksi. Monenlaista luomuilua olen tyttäreni perheessä nähnyt. Olen ostanut pesupähkinöitä vävypojalleni syntymäpäivälahjaksi. Olin paikalla, kun kesähelteellä roudattiin keittiöön 40kg luomulihaa: possua, nautaa, lammasta. Sitä sitten alettiin Facebookin ja puhelimen välityksellä jakaa ruokapiiriläisille – tänne ja nopeasti tai sitten heti hakemaan omanne. Jauhelihaa, osso buccoa, kyljystä ja filettä – sopivassa suhteessa ja jotakuinkin tilauksen mukaisesti kaikille. Olen opetellut käyttämään bamburättejä Wettexin sijasta.

Tämä on nyt siis uusin luomutempaus, mutta lähes pelottava asiaa tuntemattomalle nonnalle. Pyöräilijä olen minäkin, nyt Ainolla, pyörien kaunottarella. (Meillä Hämeenlinnassa on muuten Linnan pyöräverstas, ihan paras paikka, Verkatehtaalla. Sieltä saa mm. tingatinga-soittokelloja.) Olen myös aikanani kolmisenkymmentä vuotta sitten kuskannut lapsiani oranssissa muovisessa lastenistuimessa ja vieläpä ilman kypärää. Laitetaanko laatikkopyörälapselle kypärä? Onko hänellä valjaat vai sinkoileeko laatikossa suinpäin ja nousee jaloilleen kesken matkan? Laatikko – onko se ihan kova? Pitäisikö antaa vanhoja tyynyjä pehmikkeeksi? Kymmenet kysymykset mielessäni toivotin onnea laatikkopyöräilyyn.

 

KUKA SITÄ AJAA?

 

Tyttäreni sai ajokortin joulun alla 1998. Syntymäpäivä oli 17.12. ja niin tarkkaan oli kaikki säädetty, että jo ennen joulua pääsin (vai jouduin) ensimmäistä kertaa hänen kyydissään hämeenlinnalaisesta lähiöstä keskustaan. Satoi räntää ja oli jouluruuhka. Kyllä, meidänkin kaupungissamme on sellainen. Pelkäsin aivan järkyttävän paljon. Muistan vieläkin ajoittain tuon tunteen, nyt kyllä ajaessani itse. Eihän tuo lapsi tuntenut oikeaa ja vasenta. Eihän hän ymmärtänyt ryhmittymisestä mitään. Eikä siitä, että liikenteessä oli monia muitakin. Eikä sitä, että meidän automme ei ollut yhtä ketterä kuin autokoulun uutukaiset menopelit. Ryhtyykö tämä ihminen nyt suhaamaan lapset laatikossa pitkin Turkua, paljon isompaa kaupunkia ja vilkkaampaa liikennettä.

Olen ymmärtänyt, että polkimissa on enimmäkseen Aleksi – miehistä fiksuin ja rauhallisin. Käytännöllinen ja varmaotteinen saariston lapsi. Ja että pyöräilijät on aika hyvin huomioitu turkulaisessa liikennesuunnittelussa. Ja että laatikkopyöräilijä on niin sympaattinen näky, että se lähes pysäyttää muun liikenteen.

Mutta eiköhän Laurakin jo erota oikean ja vasemman, kun on oppinut merimerkitkin. Ja ajellut kotikaupunkiaan pitkin poikin keltaisella Jopolla.

Täytyy olla luottavainen nonna, niin tässä kuin muissakin asioissa.

 

LAATIKKOKONTAKTOINTI

 

Kun Laura sai kesällä 1981 ensimmäiset rattaat, vaaleansiniset Brio-merkkiset, mummi ihmetteli – ellei suorastaan paheksunut – kun lapsi istui niissä kasvot menosuuntaan. Mummin mielestä äidin tuli aina nähdä lapsen kasvot. Eihän sitä tiedä, jos oli joku hätä lapsella eikä edes pystynyt seurustelemaan lapsen kanssa.

Mietin tätä aikanaan eritoten silloin, kun lapsi oli fillarissa selän takana istuimessa. Kai kuitenkin huomaisin, jos hän tyystin sieltä putoaisi. Ja jos oikein tärkeää asiaa tulisi, niin voisi sitten takoa nyrkillä selkääni. Ja kyllä sieltä puhekin kuului. Muistan elävästi, kun työ- ja tarhapäivän jälkeen puskin Pietari istuimessa kotiin pehmeähiekkaista ylämäkeä ja kuului lapsen kirkas, miettiväinen ja myös vaativainen ääni: ”Äiti, mitä taivaan takana on?” Lupasin palata kotona asiaan, mutta muistinkohan. Täytyy tarkistaa, kun ensi kerran tavataan.

Niin, tästä pääsen siihen, että voiko laatikkopyöräilyssä seurustella lasten kanssa? Nonna-perspektiivistä kaikki lasten sanomiset ja kysymiset ovat huipputärkeitä. Nautin jokaisesta sanasta, ihmettelystä ja oivalluksesta ihan satasella. Ehkä täytyy ajatella niin, ettei auton takapenkillä olevien lasten kanssa alati ja intensiivisesti seurustella. Tunnelma voi itse asiassa olla paljon huonompi ja kireämpi kuin laatikkopyöräillessä. Kyllä ne tärkeät kysymykset sitten toistetaan ja kokemukset vaihdetaan, kun on tauon paikka.

Kiitos, rakas äitini! Mutta no niin — huomaatteko, laatikkopyöräilijät, tämän räikeän virhearvion?

 


Kommentoi (0)